Alkukankeutta, mutta silti eteenpäin

Tarkoituksenani oli alkaa kehittää itseäni sellaisella vauhdilla, että Pendolinot kadehtisivat, mutta huomaan nyt, että siihen tarvitaan muutakin kuin intoa. Pitäisi näemmä todella tehdä asioita. En tietenkään ole ajatellut, että tekemättä mitään kauppoihin ilmestyisi joku päivä omalla nimelläni painettuja teoksia, joista ihmiset tappelisivat. Mutta se on alkanut todella hahmottua, että joudun todella tekemään päätöksiä arjessani sen eteen, missä välissä ja miten paljon aion kunakin hetkenä käyttää tälle haaveelleni aikaa.

Totuus valkeni kunnolla, kun suunnitelmissani oli pyrkiä Viita-akatemian kolmivuotiseen kirjoittajakouluun. Eräs ystäväni oli kertonut tästä minulle ja jo ennen kuin tutkin asiaa itse lainkaan, koin tuon oivana mahdollisuutena kehittää itseäni - sitä se olisi varmasti ollut. Päästäkseen sisälle 15 valitun joukkoon, tulee kirjoittaa hakemuskirje jossa perustelee miksi olisi oikea valinta tuohon kirjallisuuden eliittiryhmään. Tämä ei tuottanut minulle ongelmia: olen lähettänyt elämässäni niin monta työpaikkahakemusta, että osaisin varmaan kertoa lonkalta suullisesti ytimekkään ja itsevarman, mutta sopivan nöyrän ja motivaatiotäyteisen perustelun sille, miksi olisin juuri oikea valinta ties mihin. Kuitenkin päänsärky alkoi sen jälkeen, kun aloin työstämään hakemuksen toista osiota: kirjoitusnäytettä. Draamaa, proosaa tai lyriikkaa. Ei aiherajoituksia, maksimi kolme liuskaa.

Kun katselin ohjeistusta, minusta tuntui, kuin olisin jonkin lasten opetusvideon tietämätön päätähti, joka kyselee: "Mitä tarkoittaa lyriikka?" Sitten kaunis, hymyilevä ja ymmärtävän kärsivällinen prinsessa selittää hänelle (ja kaikille pikku nassikoille kotitelevisioiden ääressä), sanan merkityksen. Hämentävää aloittaa unelmien tavoittelua näin nollapisteestä. Vähän hävettää kirjoittaa jopa tästä näin avoimesti nettiin... tämäkin termistö on nimittäin varmaan juuri niitä juttuja, jotka pitäisi osata, sillä ne on käsitelty ala-asteella. Ehkä? En nimittäin todellakaan muista, milloin näistä oltaisiin puhuttu, mutta varmasti on.
Toinen asia, joka vieläkin saa pääni päällä leijuvan pienen kysymysmerkin paisumaan pisteeseen, jossa se häiritsee olemassaolollaan, on ohjeistuksen kohta: kolme liuskaa. En tiedä onko "liuska" yleisessä käytössä oleva kirjallisuustermi, mutta minulle siitä tulee mieleen lähinnä vessapaperirullan tyyppinen liian pitkä paperi, joka on niin kapea, että siihen ei saa kirjoitettua kahta sanaa vierekkäin, vaikka yrittäisi kuinka terävällä kynällä. En tiedä johtiko maalaisjärkeni tässä asiassa harhaan, mutta sovin itsekseni, että liuska on yksi A4-paperi.

Uskon, että vaikka kirjoittaja ei tavoittelisi kirjallisuuden Nobelia, kukaan ei halua lähettää eteenpäin arvosteltavaksi huonoa tekstiä. En halunnut minäkään. Mutta jostain syystä, vaikka mietin, yritin hakea inspiratiota ja välillä vain odottaa että asiat tapahtuisivat pääni sisällä omalla painollaan, en saanut kirjoitettua yhtä ainoaa sanaa. Ideoita kyllä tuli, mutta kaava alkoi nopeasti toistaa itseään: sain idean, aloitin kirjoittamisen, luin kirjoittamani, totesin sen huonoksi ja pyyhin kirjoittamani tekstin. Vielä viimeisenä päivänä kun hakuaika lähestyi loppuaan katselin tyhjää tietokoneen tekstiruutua ja yritin kaivaa aivoistani jotain käyttökelpoista ulos. Lopulta sain kirjoitettua tekstin, jonka luin muista poiketen monta kertaa. Tämä johtui kuitenkin siitä, että minulla ei ollut enää aikaa kirjoittaa mitään uutta. Lopulta minulla oli kaksi vaihtoehtoa: voisin tulostaa tekstin ja katsoa miten käy tai pyyhkiä koko karmeuden pois silmistäni ja yrittää ensi vuonna uudelleen. Päädyin pyyhkimään tekstin pois.

En halua, että tuotokseni ja niiden kanssa etenemiseni tässä haaveessa on jotain puolihuoliteltua höttöä, johon EN ole tyytyväinen. Enkä usko olevani myöskään turhan itsekriittinen, sillä luen aina omaa tekstiäni jatellen: "jos tämä olisi jonkun itselleni tuntemattoman kirjoittajan tuotos, kiinnostaisiko se minua pätkääkään". Kieltäydyn antamasta tuurilleni enemmän osaa etenemisessäni kuin omille kyvyilleni. Tietysti ne niin sanotut "kykyni" ovat vielä täysin hiomattomat ja kehittymisen varaa on varmasti aina, mutta en silti kadu päätöstäni olla lähettämättä tuota tekstinkuvatusta eteenpäin.

Se siis siitä askeleesta. Tosiaan, koin toisenkin vastoinkäymisen tässä suuressa suunnitelmassani: en saanut paikkaa YLEltä. Se olisi ollut todella hieno ja varmasti osaamista kehittävä kokemus, mutta todellisuudelle ei kannata alkaa itkemään. Kun eteen tulee umpikuja ei auta kuin yrittää etsiä toista tietä eteenpäin.

Nämä kompuroinnit saivat minut miettimään, että yritänköhän juosta turhan kovaa? Siksi aion hieman rauhoittaa tahtia. BBC julkaisi hetki sitten listan 100sta kirjasta, jotka kaikkien tulisi lukea (ja tästä listasta tehtiin myös istuvampi versio suomalaisille). Luin listaa näistä tärkeistä teoksista ja huomasin, jälleen pikku häpeäkseni, että yleinen kirjallisuuden tuntemukseni on hyvin vajaavainen. Olen kyllä lukenut, mutta mitä? Sarjakuvia ja fantasiaa sekä netissä julkaistuja teinien fiktiivisiä tekstejä, joissa ei edes ole originelleja hahmoja. (Haluan terävöittää, että tarkoitukseni ei ollut vähätellä fantasiakirjallisuutta: päin vastoin, mielestäni se on sangen suositeltavaa ja viihteellistä. Halusin lähinnä tuoda esille lukuhistoriani suppeuden.)
Niinpä perustimme ystäväni kanssa lukupiirin. Tarkoituksemme on tutustua kirjallisuuden klassikoihin, kuten Pikku Naisia, Sieppari Ruispellossa tai vaikka Charles Dickensin tuotanto. Kuka pystyy kirjoittamaan tarinoita jos ei lue niitä?

Yritän jatkaa hieman paremmalla asenteella keskittyen omaan kirjoittamiseeni, oppien samalla mestareilta.