1. Itsekritiikki &
2. Kirjahumala
Olen aina ollut TODELLA itsekriittinen (ja jännä juttu: niin vaikuttavat olevan lähes kaikki ystävänikin. Johtuneeko siitä, että tietty ikäryhmä, suomalaiset, koko ihmiskunta tai muu rajattu ihmisryhmä vain on sellainen, vai olenko onnistunut löytämään ystävikseni kaltaisiani ihmisiä?). No, joka tapauksessa, vaikka olen aina tunnistanut itsestäni tämän piirteen, huomasin ensimmäistä kertaa eilen, miten se rajoittaa luovuuttani. Pääni on aina pullollaan ajatuksia ja ideoita. Käyn päivän eri tapahtumia uudelleen ja uudelleen läpi niin että joka kerta tapahtuu jotain uutta ja yllättävää. Mutta en koskaan kirjoita niitä ylös. Miksi? Koska en usko, että olisin tyytyväinen jokaiseen sanaan, niiden järjestykseen ja tunnelmaan, jonka ne luovat. Olen idiootti. Ja tajusin sen vasta eilen. (Tai ehkä olen idiootti KOSKA tajusin sen vasta eilen...)
En kuitenkaan vello tässä ajatuksessa enempää, vaan siirryn eteenpäin. Ihmisen täytyy tunnistaa ne asiat itsessään, jotka ovat tosia ja karsia niistä ne, jotka haittaavat etenemistä kohti tavoitteita. Kirjaoitan siis tästä lähin KAIKEN minkä pystyn. Luultavasti en kirjoita mitään heti sellaiseen muotoon, johon haluan sen jättää, mutta sitä varten on olemassa käsite nimeltä muokkaaminen. Viime yönä en saanut unta (mikä oli hitusen valitettavaa, sillä minun piti herätä ennen kuutta) ja mieleni vaelteli. Innostuin runoilemaan ja tuotin aika järjestöntä tekstiä, mutta pidin siitä. Normaalisti kääntäisin kylkeäni ja tukahduttaisin haluni kirjoittaa, lopulta vaientaen tuon hiomattoman sanalitanjan aamuun mennessä, mutta tällä kertaa halusin nujertaa sen aina voittavan kritiikkipeikon, joka ei jätä rauhaan.
Jopa sillä hetkellä, koin aika huvittavana sen, miten kirjotin kuin apteekkari keskellä yötä, silmiä särkien, luovuuteni lievästi huterassa vimmassa. Mutta minä kirjoitin - ja koen sen merkittävänä seikkana itselleni. Kuin olisin murtanut muurin. Tai padon. Ja nyt kaikki se halu kirjoittaa kaiken aikaa on muuttunut kaiken peittäväksi tulvaksi ja minulla on TARVE kirjoittaa - KOKO AJAN. Teksti ei ole suurimman osan aikaa kovin kummoista, mutta sen luominen on upeaa. En ole hetkeen ollut näin onnellinen. :)
Sitten siihen humalaan. Pidän lukemisesta ja siitä, miten voin keskustella ystävieni kanssa kirjoista ja kirjallisuudesta, mutta jotain puuttuu. Olen vasta äskettäin avannut silmäni huomaamaan, että maailmassa on yllättävän paljon ihmisiä, jotka jakavat saman addiktion kirjoihin kuin minä. Se ei tule pelkästään tarpeesta saada selville kansien välissä oleva sisältö. Tiedättekö, miten isossa kauppakeskuksessa bongaat tahattomasti kaikki kirjoja myyvät liikkeet ja tunnet tavatonta vetoa niitä kohtaan? Miten kirjaston huomaaminen katukuvassa saa sydämesi sykkimään hieman nopeammin? Astuessasi antikvariaattiin, ovessa roikkuva pieni kello kuulostaa äärettömän suloiselta ja henkesi salpautuu pelkästä tuoksusta, joka lähtee vain vanhoista kirjoista? Joskus, löydät aarteen jostain vanhan kirjakaupan perältä ja hinta on lähes loukkaavan minimalistinen. Innostut niin paljon, että herkistyt lähes pisteeseen, jossa huomaat silmiesi kostuvan?
Myönnän... kuulostaa aika lailla liioittelulta, mutta minua oikein hymyilyttää tieto siitä, että se ei ole. Löytäisinpä joskus miehen, jota voisin rakastaa yhtä paljon kuin rakastan kirjoja - sanon yhtä pajon, koska epäilen, että enempi olisi mahdottomuus.
Jos joku teistä tunnustaa jakamattoman rakkautensa kirjoihin, tässä jotain, johon voit varmasti samaistua. (Ja mikä ihana tieto onkaan: meitä on useita.) http://www.buzzfeed.com/harpercollins/17-problems-only-book-lovers-will-understand-9npd
Hienoa, että tavoittelet unelmaasi :)
VastaaPoistaTämä ei varsinaisesti liity tekstiisi, mutta ajattelin kysyä, oletko kuullut National Novel Writing Monthista ( http://nanowrimo.org/ )? Ajattelin, että voisit pitää siitä, sillä ainakin minusta kirjoittaminen on usein yksinäistä puuhaa ja NaNon kimpussa pakertaessaan saa halutessaan runsaasti "vertaistukea".