Alkukankeutta, mutta silti eteenpäin

Tarkoituksenani oli alkaa kehittää itseäni sellaisella vauhdilla, että Pendolinot kadehtisivat, mutta huomaan nyt, että siihen tarvitaan muutakin kuin intoa. Pitäisi näemmä todella tehdä asioita. En tietenkään ole ajatellut, että tekemättä mitään kauppoihin ilmestyisi joku päivä omalla nimelläni painettuja teoksia, joista ihmiset tappelisivat. Mutta se on alkanut todella hahmottua, että joudun todella tekemään päätöksiä arjessani sen eteen, missä välissä ja miten paljon aion kunakin hetkenä käyttää tälle haaveelleni aikaa.

Totuus valkeni kunnolla, kun suunnitelmissani oli pyrkiä Viita-akatemian kolmivuotiseen kirjoittajakouluun. Eräs ystäväni oli kertonut tästä minulle ja jo ennen kuin tutkin asiaa itse lainkaan, koin tuon oivana mahdollisuutena kehittää itseäni - sitä se olisi varmasti ollut. Päästäkseen sisälle 15 valitun joukkoon, tulee kirjoittaa hakemuskirje jossa perustelee miksi olisi oikea valinta tuohon kirjallisuuden eliittiryhmään. Tämä ei tuottanut minulle ongelmia: olen lähettänyt elämässäni niin monta työpaikkahakemusta, että osaisin varmaan kertoa lonkalta suullisesti ytimekkään ja itsevarman, mutta sopivan nöyrän ja motivaatiotäyteisen perustelun sille, miksi olisin juuri oikea valinta ties mihin. Kuitenkin päänsärky alkoi sen jälkeen, kun aloin työstämään hakemuksen toista osiota: kirjoitusnäytettä. Draamaa, proosaa tai lyriikkaa. Ei aiherajoituksia, maksimi kolme liuskaa.

Kun katselin ohjeistusta, minusta tuntui, kuin olisin jonkin lasten opetusvideon tietämätön päätähti, joka kyselee: "Mitä tarkoittaa lyriikka?" Sitten kaunis, hymyilevä ja ymmärtävän kärsivällinen prinsessa selittää hänelle (ja kaikille pikku nassikoille kotitelevisioiden ääressä), sanan merkityksen. Hämentävää aloittaa unelmien tavoittelua näin nollapisteestä. Vähän hävettää kirjoittaa jopa tästä näin avoimesti nettiin... tämäkin termistö on nimittäin varmaan juuri niitä juttuja, jotka pitäisi osata, sillä ne on käsitelty ala-asteella. Ehkä? En nimittäin todellakaan muista, milloin näistä oltaisiin puhuttu, mutta varmasti on.
Toinen asia, joka vieläkin saa pääni päällä leijuvan pienen kysymysmerkin paisumaan pisteeseen, jossa se häiritsee olemassaolollaan, on ohjeistuksen kohta: kolme liuskaa. En tiedä onko "liuska" yleisessä käytössä oleva kirjallisuustermi, mutta minulle siitä tulee mieleen lähinnä vessapaperirullan tyyppinen liian pitkä paperi, joka on niin kapea, että siihen ei saa kirjoitettua kahta sanaa vierekkäin, vaikka yrittäisi kuinka terävällä kynällä. En tiedä johtiko maalaisjärkeni tässä asiassa harhaan, mutta sovin itsekseni, että liuska on yksi A4-paperi.

Uskon, että vaikka kirjoittaja ei tavoittelisi kirjallisuuden Nobelia, kukaan ei halua lähettää eteenpäin arvosteltavaksi huonoa tekstiä. En halunnut minäkään. Mutta jostain syystä, vaikka mietin, yritin hakea inspiratiota ja välillä vain odottaa että asiat tapahtuisivat pääni sisällä omalla painollaan, en saanut kirjoitettua yhtä ainoaa sanaa. Ideoita kyllä tuli, mutta kaava alkoi nopeasti toistaa itseään: sain idean, aloitin kirjoittamisen, luin kirjoittamani, totesin sen huonoksi ja pyyhin kirjoittamani tekstin. Vielä viimeisenä päivänä kun hakuaika lähestyi loppuaan katselin tyhjää tietokoneen tekstiruutua ja yritin kaivaa aivoistani jotain käyttökelpoista ulos. Lopulta sain kirjoitettua tekstin, jonka luin muista poiketen monta kertaa. Tämä johtui kuitenkin siitä, että minulla ei ollut enää aikaa kirjoittaa mitään uutta. Lopulta minulla oli kaksi vaihtoehtoa: voisin tulostaa tekstin ja katsoa miten käy tai pyyhkiä koko karmeuden pois silmistäni ja yrittää ensi vuonna uudelleen. Päädyin pyyhkimään tekstin pois.

En halua, että tuotokseni ja niiden kanssa etenemiseni tässä haaveessa on jotain puolihuoliteltua höttöä, johon EN ole tyytyväinen. Enkä usko olevani myöskään turhan itsekriittinen, sillä luen aina omaa tekstiäni jatellen: "jos tämä olisi jonkun itselleni tuntemattoman kirjoittajan tuotos, kiinnostaisiko se minua pätkääkään". Kieltäydyn antamasta tuurilleni enemmän osaa etenemisessäni kuin omille kyvyilleni. Tietysti ne niin sanotut "kykyni" ovat vielä täysin hiomattomat ja kehittymisen varaa on varmasti aina, mutta en silti kadu päätöstäni olla lähettämättä tuota tekstinkuvatusta eteenpäin.

Se siis siitä askeleesta. Tosiaan, koin toisenkin vastoinkäymisen tässä suuressa suunnitelmassani: en saanut paikkaa YLEltä. Se olisi ollut todella hieno ja varmasti osaamista kehittävä kokemus, mutta todellisuudelle ei kannata alkaa itkemään. Kun eteen tulee umpikuja ei auta kuin yrittää etsiä toista tietä eteenpäin.

Nämä kompuroinnit saivat minut miettimään, että yritänköhän juosta turhan kovaa? Siksi aion hieman rauhoittaa tahtia. BBC julkaisi hetki sitten listan 100sta kirjasta, jotka kaikkien tulisi lukea (ja tästä listasta tehtiin myös istuvampi versio suomalaisille). Luin listaa näistä tärkeistä teoksista ja huomasin, jälleen pikku häpeäkseni, että yleinen kirjallisuuden tuntemukseni on hyvin vajaavainen. Olen kyllä lukenut, mutta mitä? Sarjakuvia ja fantasiaa sekä netissä julkaistuja teinien fiktiivisiä tekstejä, joissa ei edes ole originelleja hahmoja. (Haluan terävöittää, että tarkoitukseni ei ollut vähätellä fantasiakirjallisuutta: päin vastoin, mielestäni se on sangen suositeltavaa ja viihteellistä. Halusin lähinnä tuoda esille lukuhistoriani suppeuden.)
Niinpä perustimme ystäväni kanssa lukupiirin. Tarkoituksemme on tutustua kirjallisuuden klassikoihin, kuten Pikku Naisia, Sieppari Ruispellossa tai vaikka Charles Dickensin tuotanto. Kuka pystyy kirjoittamaan tarinoita jos ei lue niitä?

Yritän jatkaa hieman paremmalla asenteella keskittyen omaan kirjoittamiseeni, oppien samalla mestareilta.

Ensimmäinen askel

Tänään oli pitkä päivä. Olimme juhlimassa ystäväni syntymäpäiviä ja nyt kello on vähän yli yksitoista illalla. Olen melko väsynyt ja ripsivärit on vielä päässä, mutta vaatteet ovat sentään jo sänkykelpoiset.
Eilen otin ensiaskeleeni kohti päämäärääni. Kyllä kannattaa tehdä jotain konkreettista. Kun saa jotain aikaiseksi, joka voi edistää omaa unelmaa, tulee sellainen määrätietoisuus, että minä voin toteuttaa tämän! Tai jos ei ihan puhuta toteuttamisesta, niin ainakin saa hyvän tunteen siitä, että todella tekee asioiden eteen jotain - yrittää.

Hain siis YLElle kanavakonsultiksi. Tämä voi tuntua vähän kaukaahaetulta henkilölle, joka aikoo kirjailijaksi, mutta suunnitelmissani on tosiaan aloittaa matkani pyrkimällä opiskelemaan journalistiikkaa. En ole varma, kuinka suosittu tuo ala on ja millaiset ovat omat mahdollisuuteni päästä opiskelemaan, mutta tämä jopi voisi parantaa mahdollisuuksiani. ..kenties?
Ja mitä tässä turhia analysoimaan. Siis kanavakonsultiksi YLElle - onko siistimpää juttua!?

YLE2 tosiaan haki parin kuukauden ajan 25 - reilu kolmikymppisiä kanavakonsulteiksi. Heidän tehtävänään on tulla mukaan kehittämään kanavan ulosantia. Homma vie pari päivää kuukaudessa ja haku loppui eilen, sunnuntaina 11.8. Huomasin mainoksen televisiosta ja avasin koneen mahdollisimman nopeasti, etten unohtaisi osoitetta jonne hakijoiden suositeltiin menevän. (sain samalla päivitettyä kivasti ansioluettelon.)
Tämä koko homma tapahtui niin nopealla sykkeellä, että en ole ihan varma edes, millä aikataululla minun pitäisi kuulla hakijoiden valinnasta tai haastattelusta yms. mutta kaipa kaikki selviää.

Vaikka olen tosissani haaveeni kanssa, se ei tarkoita sitä, että stressaisin turhia kaikista yksityiskohdista. Uskon siihen, että harva päämäärä on vaivan arvoinen, jos ei nauti matkasta. Ja meikäläinen meinaa nauttia!
Tämä oli muutenkin todella hauskaa. Harvoin teen mitään näin nopealla temmolla: näin mainoksen ja päivän ajan säädeltyäni lähetin hakemuksen. Jos hyvin käy, opin samalla luottamaan siihenkin enemmän, että voin ottaa vastaan suurempiakin haasteita elämässäni. Tämä on minulle jo aika iso juttu, sillä jos minut valitaan, se tarkoittaa vastuuta suuresta yleisöstä ja suurista rahoista puhumattakaan siitä maineesta, jonka voin joko saavuttaa tai menettää niissä piireissä, mihin haluan tulevaisuudessa pyrkiä. ...onkohan tämä viisasta pelotella itseäni tällä tavalla..?

No, ehkä selviän. Mutta niistä haasteista jatkaakseni: olen tosiaan hieman sellainen ihminen, että en aina anna itselleni riittävästi "credittiä", eli arvostusta siitä mihin kykenen. Ja tämä vaikuttaa siihen, että joitain asioita jää tekemättä, koska yksinkertaisesti pupu menee pöksyyn ja mieleni täyttää epäilys siitä, selviäisinkö.
Olen selaillut nettiä aika paljon viimepäivinä ja vastaan tuli eräs teksti. En nyt muista, millä sivulla, mutta siinä oli joku suurmies (tai nainen), joka on sanonut seuraavaa: "Pahin virhe ihmisen elämässä on olla tekemättä virheitä." Melko syvällistä, mutta näen siinä sellaisen kultaisen ajatuksen, että ihminen oppii kokemuksesta. Ei välttämättä niin, että ihminen oppii olemaan tekemättä virheitä, mutta kun möhlää riittävästi, oppii olemaan pelkäämättä virheiden tekoa. Itse olen aina hyvin tarkka ja tunnustan, että pälkään virheitä suunnattomasti. Ja tämä pelko rajoittaa paljon. Siksi haluan tehdä tästä yhden suuren osan lopullista tavoitettani: opin olemaan pelkäämättä virheitä.

Olen melko tyytyväinen ensimmäiseen askeleeseeni. Oikeastaan tämä on hieman innostanut minua kokeilemaan jotain muutakin uskaliasta elämässäni... katsotaan mitä keksisin seuraavaksi. Tsemppiä kaikille unelmoitsijoille! Tämä haaveilija lähtee nyt nukkumaan.

Vaatii rohkeutta tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa

Tämä on aika jännittävä hetki. Kun kirjoittaa omista aikeistaan ja heittää ne nettiin koko maailman nähtäväksi, tulee sellainen olo, että nyt minun täytyy todella sitoutua tähän. (Olisihan se vähän noloa, kuuluttaa koko maailmalle, että nyt alan tavoitella tätä ja tätä ja sitten vain lipsuisi tavoitteissaan ja aikaa kuluu.)

Mutta toisaalta jo se, että uskaltaa ottaa aloittavan askeleen siitä huolimatta, että kynnys on netin vuoksi suurempi, pitäisi olla itsessään tyytyväisyyden aihe. Jos uskaltaa ottaa aloittamisen riskin pitäisi olla tyytyväinen. Moni ei edes aloita.

Haaveilua

Oma haaveeni on, että olen joku päivä kirjailija. Olen haaveillut kirjoittamisesta jo vaikka kuinka kauan. Äitini on todellinen "kirjafriikki": mitä tahansa hänelle antaa eteen, hän lukee sen ja vielä ennätysajassa, eikä koskaan saa kirjoista tarpeekseen. Itse olen saattanut saada geenin tai pari, sillä rakkauteni kirjoja kohtaan on kieltämätön. Kaupungilla kävellessäni huomaan kaupoista lähinnä divarit ja antikvariaatit ja joka kaupunkiin matkustaessani, pyrin selvittämään missä on kirjasto, jos minulla on tiedossa aikaa.

Yksi syy, miksi rakastan asua Tampereella (sen lisäksi, että tämä on todella kaunis kaupunki) on se, että täällä on upea kirjasto. Tampereen pääkirjastossa on valtava valikoima ja loistavat puitteet viettää vaikka koko päivä! Erilaisia tapahtumia, pöytiä, kahvio, pianohuoneet... Suosittelen. ;)

Erityinen rakkaus minulla on lastensatuihin. Erilaiset tarinat, kirjojen kuvitus ja niistä ajan kanssa tulleet näytelmät, elokuvat, äänikirjat ja vaikka mitkä vievät mukanaan tällaisen 25-vuotiaankin. Rakastan satumaailmoja, seikkailuja ja erilaisia tapahtumia, jotka päätyvät onnelliseen loppuun, kunhan lukijalla on ensin ollut aikaa löytää suosikkihahmonsa, samaistua tarinan henkilöihin ja jäädä koukkuun itse kokonaisuuteen.

Olen kouluttautunut nuorisotyön puolelle ja minulla on koulutustani melko hyvin vastaava työkin, mutta nyt haluan alkaa tehdä sitä, mille sydämeni sykkii eniten. Viime aikoina minua on kiinnostanut erityisesti media, joten olen laatinut etenemissuunnitelman sen pohjalta:
Haen yliopistoon opiskelemaan journalistiikkaa, jossa saan samalla harjoitettua tekstien käsittelyä ja tuottamista. Pääsen samalla perille enemmän tästä maailmasta sen ajankohtaisine tapahtumineen, harjoitan tiedonhakutaitojani ja haen ideoita eri tarinoille.
Samalla pyrin kirjoittamaan vapaa-aikanani niin paljon kuin pystyn. Osallistun myös mahdollisimman moniin eri kirjoituskilpailuihin, kehittääkseni itseäni ja sadakseni realistista kuvaa omasta tasostani.

Minulla ei ole kirjallisuusalan koulutusta, ei edes pieniä kursseja, vaikka pidinkin lukion äidinkielen opetuksesta suunnattomasti. Ensimmäinen tavoitteeni on siis päästä opiskelemaan journalistiikkaa. Yritän tehdä vertailua eri yliopistojen tarjonnan kesken ja päättää, mihin haluan/minun kannattaa hakea. Yritän myös selvittää, voinko tehdä hakua odotellessa jotain, mikä lisää mahdollisuuksiani päästä sisään hakuprosessin alkaessa.

Voisin sanoa itsestäni sen verran, että olen tyyppinä hieman tuuliviiri. Innostun nopeasti ja innostuessani jostain uudesta, edellinen innostus alkaa helposti laantua. Pyrin olemaan tunnollinen, mutta... Välillä myös jänistän joitain juttuja viimetingassa. Mieleni tekisi tehdä jotain suurta, mutta sitten se jää tekemättä, kun rohkeus pettää. Mutta nyt hitsi, teen kyllä kaikkeni, että asiat eivät jäisi tekemättä uskalluksen vuoksi.

Nyt vain jännittämään, miten käy ja mitä löydän...