Kasauma

Otsikko kuvaa kaikkea sitä kertomisen arvoista joka on kasautunut sillä välin kun en ole kirjoittanut tänne mitään. Mutta se ei tarkoita etten olisi kirjoittanut lainkaan - sillä olen. Olen huomannut itsessäni mielenkiintoista kehitystä, vaikka sitä pitäisi kai pitää normaalina. Olen nimittäin alkanut suoltaa ideoita - kaiken aikaa. Ei vaadi paljoa, että mieleeni tulee tilanne, vuoropuhelu, hahmo, juoni, maailma, mitä vain. Ja silloin pitää olla nopea ja kirjoittaa se ylös! Olen pyrkinyt siihen, että kirjoitan pinenekin ideanpoikasen tai käyttökelpoisen lauseenalun johonkin. Annan tähän liittyen erittäin tärkeän kirjailijan säännön jonka olen saanut itseoppia:

"Muista, että muistiin ei voi koskaan luottaa!"

Toisin sanoen: kirjoita kaikki ylös A.S.A.P. koska jos et niin tee heti, et tee sitä luultavasti koskaan - sillä unohdat sen. Ja tähän jatkoajatuksena olen saanut huomata, että ei tule aliarvioida sitä "mikä on kirjoittamisen arvoista". Vielä lisähelpottamaan: kaikki on. Todella. Ehkä kaikkia ideoita ei tule ikinä käytettyä, ehkä joskus mieleen nousee pelkkä yksittäinen lause tai heitto, mutta jos se on pompannut mieleen, se on kirjoittamisen arvoinen.

Tällä hetkellä itselläni suurin haaste kirjoittamisen saralla liittyy myöskin tärkeään, tärkeään osaan kirjailijana toimimista: aikataulutus. Tai oikeammin deadlinen pitäminen. Jokainen on omanlaisensa kirjoittaja: joku suunnittelee aikataulun pitkälle, joku kirjoittaa vain tiettynä vuorokauden aikana, joku rykäisee tekstin viimesten päivien sisällä ja joku ensimmäisten. Sillä ei ole väliä kuinka pitkällä aikavälillä tuotos ilmestyy, vaan sillä, että se ilmestyy sovittuun hetkeen mennessä. Ja tämä on minulle suuri ongelma. Olen tähän asti ollut inspiraatiokirjoittaja (en tiedä onko se virallinen termi, mutta mielestäni kuvaa hyvin itseäni). Tarkoitan sillä kirjoittaja-tyyppiä joka kirjoittaa vain silloin kun inspiraatio tulee hänelle. Ja se on huono kirjoittamistyyli. Oikeasti. Tietysti inspiraatio on mukavaa, kun teksti luistaa ja tuntuu että päästä tulvii hyviä ideoita - sisäinen tunnelma on kohdillaan. Mutta kuten Jari Tervo on sanonut: "Inspiraatiohan on sama kuin perspiraatio - työtä ja hikeä."

Se ei ole kirjailija joka odottelee että tekstiä alkaa tulla - se on kirjailija joka tutkii, miettii, tarkkailee, hahmottelee, tutkii lisää ja kirjoittaa vaikka ei kiinnostaisi yhtään, mutta tekee silti hyvää työtä (tai ainakin päättää työnsä vasta siinä vaiheessa kun voi sanoa sen olevan hyvä - jos sellaista  vaihetta nyt on). Ja tästä työnteosta ja panostamisesta tuli mieleen eräs uusi asia, jota olen alkanut harjoittaa: tarkkailu.

Tarkkailu on yllättävän hauskaa. Minulla on kirjaidea ja olen alkanut luonnostella sitä, miettiä miten haluan/saisin kerrottua innostavasti ja selkeästi tarinan joka on vasta raakile mielessäni ja paperilla. Ja yksi tärkeä alkuvaihe on nyt käynnissä: minä tarkkailen. Hakeudun sellaisten ihmisten pariin, jotka edustavat sitä ryhmää, mihin kirjaideani liittyy. Kuuntelen (ja oikeastaan olen melkein koko ajan ihan pihalla siitä mitä he sanovat) ja kirjoitan ylös. Olen todella kiitollinen siitä, että olen näinkin helposti päässyt soljumaan sisälle uuteen porukkaan jolla on minussa kestämistä, mutta mitä enemmän saan seurata heitä, sitä enemmän tuntuu kuin oma maailmani avartuisi - ja se on se maailma johon haluan saattaa myös lukijani. Olen saanut tästä puuhasta myös itselleni jotain: olen tajunnut miten hyviä tyyppejä voi löytyä sellaisista piireistä, joita olen aika lailla karttanut. Ehkä pitäisi mennä rohkeammin uusiin tilanteisiin ja hankkia monipuolista kokemusta vaikka eri harrasteista. :)

Mutta palatakseni vielä vähän taaksepäin: deadline. Se on seuraavan kuukauden ajan itselläni ykkösjuttu, jonka yritän korjata: aion kirjoittaa tekstejä tietyllä aikarajoitteella ja noudattaa sitä parhaani mukaan. Tämä on nimittäin haaste, joka on parempi saada ylitettyä ennemmin kuin myöhemmin.

Viivästyksen häpeä on kova...

Vuosi 2014 on alkanut niin kiireisenä, että en enää uskalla katsoa peiliin. Kyllä, olen nukkunut niin vähän. Kuitenkaan, se ei ole kuin tekosyy sille, etten ole päivittänyt tätä blogia aikoihin. Todellinen syy on varmaan se, että en ole ollut riittävän sitoutunut. Mutta asiat ovat muuttuneet. Jos joku kysyisi minulta nyt, millainen ihminen olen tällä hetkellä, vastaisin "tosissani". Mutta olin siis vielä puhumassa arjestani: vaikka työni meinaa tehdä minut hulluksi, olen tarkoituksella ottanut ratkaisevia askelia kohti tavoitettani kutsua itseäni kirjailijaksi:

1. Aion hankkia taitoja ja sivistystä monipuolisesti kirjallisuuden alalta pyrkimällä yliopistoon tänä keväänä opiskelemaan kirjallisuutta. Pääsykoekirja on hankittuna ja lukeminen alkanut (tosin hieman takkuillen, mutta en jää kompuroimaan hitauteeni, vaan keskityn lukemaan, lukemaan ja lukemaan).

2. Olen aktivoitunut kirjoittamaan päivittäin. Kirjoitan vaikka mitä: olen aloittanut päiväkirjan (jota suosittelen muuten kaikille, jotka haluavat parantaa kirjallista tuostostensa tasoa), luen kirjailijoiksi haluaville tarkoitettuja oppaita ja teen erilaisia kirjoitusharjoituksia niin usein kuin suinkin pystyn. Tähän väliin mainittakoon oppi, jonka olen saanut nyt monesta eri tuutista: "The best way to write better is to write more." ("Paras tapa kirjoittaa paremmin on kirjoittaa enemmän.") Ja olen jo hyvin lyhyessä ajassa huomannut, että mitä enemmän kirjoitan, sitä innostuneemmin käyn aina uudestaan ja uuden tekstin kimppuun. Mutta, jatkaakseni päivittäisten toimintojeni listaa... kirjoitan kirjeitä. Itselleni. (ei siksi, että minulla ei ole oikeita ystäviä, joille kirjoittaa, vaan siksi että voisin muistuttaa tulevaisuuden minääni siitä, millainen olin, mitä ajattelin ja miten toimin, jotta voisin paremmin nähdä sen miten pitkälle olen tullut.

Haluan mainita pienestä yllätyksestä joka iski silmääni kirjahyllyltäni. Melko piilossa hyllyrakenteen ja sinisen ruutuvihon välissä oli valkoinen kirjekuori, jossa ei lukenut mitään, mutta sitä ei oltu sinetöity. Avasin mielenkiinnolla kuoren ja sieltä löytyi itselleni kirjoittama kirje. Kirjeen kirjoittamisesta ei ollut kulunut useita vuosia, mutta olin silti ehtinyt unohtaa, että sellainen on olemassa. Kirje alkoi sanoilla: "Haluan, että muistat, mitkä asiat olivat sinulle tärkeitä tänä hetkenä. Olethan minä." Se oli paras kirje, jonka olen koskaan saanut. Vaikka en muista tunteneeni niin sitä kirjoittaessani, lukiessani koin, että olin ensimmäistä kertaa brutaalin rehellinen itselleni. Koruttomasti totesin mitä sydämeni sopukoissa piili ja nyt lukessani tuota kirjettä huomaan itkun olevan lähellä. Ja samalla tuo kirje kannusti minua tässä hetkessä elämiseen ja luottamiseen omiin kykyihini sellaisella mittakaavalla, että kukaan ei ole koskaan vaikuttanut minuun samalla volyymilla. Kirjeenvaihto yhdistetään monesti joko romantiikkaan tai tärkeään yhteydenpitoon perheen jäseniin, ystäviin, niihin joista välitämme, mutta ovat kaukana tai muuten saavuttamattomissa. Arvaa, kuka muu on samanlainen, kaukana ja saavuttamattomissa mutta tärkeä? Tulevaisuuden sinä. Mielestäni hän on ansainnut kirjeen. Koskaan ei voi tietää, missä tilanteessa olemme vaikka viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Jos olisimmekin kuilun pohjalla, vailla lohtua tai tieoa siitä, miten selvitä, eikö olisikin mukava saada olla yhteydessä johonkuhun hyvin läheiseen? Kenties kuulla viidauden sanoja, jotka eivät niitä luodessa varmaan tunnu siltä, mutta lukijan perspektiivi on aina hieman erilainen. Kirjoita itsellesi kirje - ehkä päädyt jopa pelastamaan itsesi.
Ja jos ei mitään näin radikaalia, koet varmasti jotain suurta, muistaessasi kuka olit.

3. Olemme perustamassa muutaman ystäväni ja äitini kanssa kirjallisuuspiiriä. En malta odottaa! Tiedossa on kirjoja, kirjoja, kirjoja, kirjoja ja kirjoja! Sekä monipuolisesti muuta kivaa! Siitä en kerro tässä sen enempää, ainakaan tällä kertaa.

Kello on taas jo vaikka mitä ja uni alkaa painaa. Huomenna on uusi päivä vaikkakin vanhat tehtävät... mutta tekemällähän niistä selviää. Huomenna tavoitteenani on jälleen lukea, itse asiassa kirjallisuuspiirime ensimmäistä kirjaa (Charles Dickens, Kaksi kaupunkia) mutta jossain kohtaa otan itselleni sivun aikaa, jotta voisin kirjoittaa uuden kirjeen. Minulla on itselleni yllättävän paljon kerrottavaa. Paljon enemmän kuin tälle blogille, mutta oli mukava jakaa tännekin toimiani. Niitä olisi vielä enemmänkin, mutta nyt olen jo aika sammumispisteessä ja ykköstavoitteeni huomiselle on, että pääsen sängystä aamulla ylös. :)

Sukellus syvemmälle

Viime päivityksestä onkin kulunut hetki, mutta olenkin ehtinyt pohdiskella eri juttuja enemmän. Kaksi isoa teemaa on painottunut muuten niin ilmavassa päässäni:

1. Itsekritiikki &

2. Kirjahumala

Olen aina ollut TODELLA itsekriittinen (ja jännä juttu: niin vaikuttavat olevan lähes kaikki ystävänikin. Johtuneeko siitä, että tietty ikäryhmä, suomalaiset, koko ihmiskunta tai muu rajattu ihmisryhmä vain on sellainen, vai olenko onnistunut löytämään ystävikseni kaltaisiani ihmisiä?). No, joka tapauksessa, vaikka olen aina tunnistanut itsestäni tämän piirteen, huomasin ensimmäistä kertaa eilen, miten se rajoittaa luovuuttani. Pääni on aina pullollaan ajatuksia ja ideoita. Käyn päivän eri tapahtumia uudelleen ja uudelleen läpi niin että joka kerta tapahtuu jotain uutta ja yllättävää. Mutta en koskaan kirjoita niitä ylös. Miksi? Koska en usko, että olisin tyytyväinen jokaiseen sanaan, niiden järjestykseen ja tunnelmaan, jonka ne luovat. Olen idiootti. Ja tajusin sen vasta eilen. (Tai ehkä olen idiootti KOSKA tajusin sen vasta eilen...)

En kuitenkaan vello tässä ajatuksessa enempää, vaan siirryn eteenpäin. Ihmisen täytyy tunnistaa ne asiat itsessään, jotka ovat tosia ja karsia niistä ne, jotka haittaavat etenemistä kohti tavoitteita. Kirjaoitan siis tästä lähin KAIKEN minkä pystyn. Luultavasti en kirjoita mitään heti sellaiseen muotoon, johon haluan sen jättää, mutta sitä varten on olemassa käsite nimeltä muokkaaminen. Viime yönä en saanut unta (mikä oli hitusen valitettavaa, sillä minun piti herätä ennen kuutta) ja mieleni vaelteli. Innostuin runoilemaan ja tuotin aika järjestöntä tekstiä, mutta pidin siitä. Normaalisti kääntäisin kylkeäni ja tukahduttaisin haluni kirjoittaa, lopulta vaientaen tuon hiomattoman sanalitanjan aamuun mennessä, mutta tällä kertaa halusin nujertaa sen aina voittavan kritiikkipeikon, joka ei jätä rauhaan.

Jopa sillä hetkellä, koin aika huvittavana sen, miten kirjotin kuin apteekkari keskellä yötä, silmiä särkien, luovuuteni lievästi huterassa vimmassa. Mutta minä kirjoitin - ja koen sen merkittävänä seikkana itselleni. Kuin olisin murtanut muurin. Tai padon. Ja nyt kaikki se halu kirjoittaa kaiken aikaa on muuttunut kaiken peittäväksi tulvaksi ja minulla on TARVE kirjoittaa - KOKO AJAN. Teksti ei ole suurimman osan aikaa kovin kummoista, mutta sen luominen on upeaa. En ole hetkeen ollut näin onnellinen. :)

Sitten siihen humalaan. Pidän lukemisesta ja siitä, miten voin keskustella ystävieni kanssa kirjoista ja kirjallisuudesta, mutta jotain puuttuu. Olen vasta äskettäin avannut silmäni huomaamaan, että maailmassa on yllättävän paljon ihmisiä, jotka jakavat saman addiktion kirjoihin kuin minä. Se ei tule pelkästään tarpeesta saada selville kansien välissä oleva sisältö. Tiedättekö, miten isossa kauppakeskuksessa bongaat tahattomasti kaikki kirjoja myyvät liikkeet ja tunnet tavatonta vetoa niitä kohtaan? Miten kirjaston huomaaminen katukuvassa saa sydämesi sykkimään hieman nopeammin? Astuessasi antikvariaattiin, ovessa roikkuva pieni kello kuulostaa äärettömän suloiselta ja henkesi salpautuu pelkästä tuoksusta, joka lähtee vain vanhoista kirjoista? Joskus, löydät aarteen jostain vanhan kirjakaupan perältä ja hinta on lähes loukkaavan minimalistinen. Innostut niin paljon, että herkistyt lähes pisteeseen, jossa huomaat silmiesi kostuvan?

Myönnän... kuulostaa aika lailla liioittelulta, mutta minua oikein hymyilyttää tieto siitä, että se ei ole. Löytäisinpä joskus miehen, jota voisin rakastaa yhtä paljon kuin rakastan kirjoja - sanon yhtä pajon, koska epäilen, että enempi olisi mahdottomuus.

Jos joku teistä tunnustaa jakamattoman rakkautensa kirjoihin, tässä jotain, johon voit varmasti samaistua. (Ja mikä ihana tieto onkaan: meitä on useita.) http://www.buzzfeed.com/harpercollins/17-problems-only-book-lovers-will-understand-9npd

Alkukankeutta, mutta silti eteenpäin

Tarkoituksenani oli alkaa kehittää itseäni sellaisella vauhdilla, että Pendolinot kadehtisivat, mutta huomaan nyt, että siihen tarvitaan muutakin kuin intoa. Pitäisi näemmä todella tehdä asioita. En tietenkään ole ajatellut, että tekemättä mitään kauppoihin ilmestyisi joku päivä omalla nimelläni painettuja teoksia, joista ihmiset tappelisivat. Mutta se on alkanut todella hahmottua, että joudun todella tekemään päätöksiä arjessani sen eteen, missä välissä ja miten paljon aion kunakin hetkenä käyttää tälle haaveelleni aikaa.

Totuus valkeni kunnolla, kun suunnitelmissani oli pyrkiä Viita-akatemian kolmivuotiseen kirjoittajakouluun. Eräs ystäväni oli kertonut tästä minulle ja jo ennen kuin tutkin asiaa itse lainkaan, koin tuon oivana mahdollisuutena kehittää itseäni - sitä se olisi varmasti ollut. Päästäkseen sisälle 15 valitun joukkoon, tulee kirjoittaa hakemuskirje jossa perustelee miksi olisi oikea valinta tuohon kirjallisuuden eliittiryhmään. Tämä ei tuottanut minulle ongelmia: olen lähettänyt elämässäni niin monta työpaikkahakemusta, että osaisin varmaan kertoa lonkalta suullisesti ytimekkään ja itsevarman, mutta sopivan nöyrän ja motivaatiotäyteisen perustelun sille, miksi olisin juuri oikea valinta ties mihin. Kuitenkin päänsärky alkoi sen jälkeen, kun aloin työstämään hakemuksen toista osiota: kirjoitusnäytettä. Draamaa, proosaa tai lyriikkaa. Ei aiherajoituksia, maksimi kolme liuskaa.

Kun katselin ohjeistusta, minusta tuntui, kuin olisin jonkin lasten opetusvideon tietämätön päätähti, joka kyselee: "Mitä tarkoittaa lyriikka?" Sitten kaunis, hymyilevä ja ymmärtävän kärsivällinen prinsessa selittää hänelle (ja kaikille pikku nassikoille kotitelevisioiden ääressä), sanan merkityksen. Hämentävää aloittaa unelmien tavoittelua näin nollapisteestä. Vähän hävettää kirjoittaa jopa tästä näin avoimesti nettiin... tämäkin termistö on nimittäin varmaan juuri niitä juttuja, jotka pitäisi osata, sillä ne on käsitelty ala-asteella. Ehkä? En nimittäin todellakaan muista, milloin näistä oltaisiin puhuttu, mutta varmasti on.
Toinen asia, joka vieläkin saa pääni päällä leijuvan pienen kysymysmerkin paisumaan pisteeseen, jossa se häiritsee olemassaolollaan, on ohjeistuksen kohta: kolme liuskaa. En tiedä onko "liuska" yleisessä käytössä oleva kirjallisuustermi, mutta minulle siitä tulee mieleen lähinnä vessapaperirullan tyyppinen liian pitkä paperi, joka on niin kapea, että siihen ei saa kirjoitettua kahta sanaa vierekkäin, vaikka yrittäisi kuinka terävällä kynällä. En tiedä johtiko maalaisjärkeni tässä asiassa harhaan, mutta sovin itsekseni, että liuska on yksi A4-paperi.

Uskon, että vaikka kirjoittaja ei tavoittelisi kirjallisuuden Nobelia, kukaan ei halua lähettää eteenpäin arvosteltavaksi huonoa tekstiä. En halunnut minäkään. Mutta jostain syystä, vaikka mietin, yritin hakea inspiratiota ja välillä vain odottaa että asiat tapahtuisivat pääni sisällä omalla painollaan, en saanut kirjoitettua yhtä ainoaa sanaa. Ideoita kyllä tuli, mutta kaava alkoi nopeasti toistaa itseään: sain idean, aloitin kirjoittamisen, luin kirjoittamani, totesin sen huonoksi ja pyyhin kirjoittamani tekstin. Vielä viimeisenä päivänä kun hakuaika lähestyi loppuaan katselin tyhjää tietokoneen tekstiruutua ja yritin kaivaa aivoistani jotain käyttökelpoista ulos. Lopulta sain kirjoitettua tekstin, jonka luin muista poiketen monta kertaa. Tämä johtui kuitenkin siitä, että minulla ei ollut enää aikaa kirjoittaa mitään uutta. Lopulta minulla oli kaksi vaihtoehtoa: voisin tulostaa tekstin ja katsoa miten käy tai pyyhkiä koko karmeuden pois silmistäni ja yrittää ensi vuonna uudelleen. Päädyin pyyhkimään tekstin pois.

En halua, että tuotokseni ja niiden kanssa etenemiseni tässä haaveessa on jotain puolihuoliteltua höttöä, johon EN ole tyytyväinen. Enkä usko olevani myöskään turhan itsekriittinen, sillä luen aina omaa tekstiäni jatellen: "jos tämä olisi jonkun itselleni tuntemattoman kirjoittajan tuotos, kiinnostaisiko se minua pätkääkään". Kieltäydyn antamasta tuurilleni enemmän osaa etenemisessäni kuin omille kyvyilleni. Tietysti ne niin sanotut "kykyni" ovat vielä täysin hiomattomat ja kehittymisen varaa on varmasti aina, mutta en silti kadu päätöstäni olla lähettämättä tuota tekstinkuvatusta eteenpäin.

Se siis siitä askeleesta. Tosiaan, koin toisenkin vastoinkäymisen tässä suuressa suunnitelmassani: en saanut paikkaa YLEltä. Se olisi ollut todella hieno ja varmasti osaamista kehittävä kokemus, mutta todellisuudelle ei kannata alkaa itkemään. Kun eteen tulee umpikuja ei auta kuin yrittää etsiä toista tietä eteenpäin.

Nämä kompuroinnit saivat minut miettimään, että yritänköhän juosta turhan kovaa? Siksi aion hieman rauhoittaa tahtia. BBC julkaisi hetki sitten listan 100sta kirjasta, jotka kaikkien tulisi lukea (ja tästä listasta tehtiin myös istuvampi versio suomalaisille). Luin listaa näistä tärkeistä teoksista ja huomasin, jälleen pikku häpeäkseni, että yleinen kirjallisuuden tuntemukseni on hyvin vajaavainen. Olen kyllä lukenut, mutta mitä? Sarjakuvia ja fantasiaa sekä netissä julkaistuja teinien fiktiivisiä tekstejä, joissa ei edes ole originelleja hahmoja. (Haluan terävöittää, että tarkoitukseni ei ollut vähätellä fantasiakirjallisuutta: päin vastoin, mielestäni se on sangen suositeltavaa ja viihteellistä. Halusin lähinnä tuoda esille lukuhistoriani suppeuden.)
Niinpä perustimme ystäväni kanssa lukupiirin. Tarkoituksemme on tutustua kirjallisuuden klassikoihin, kuten Pikku Naisia, Sieppari Ruispellossa tai vaikka Charles Dickensin tuotanto. Kuka pystyy kirjoittamaan tarinoita jos ei lue niitä?

Yritän jatkaa hieman paremmalla asenteella keskittyen omaan kirjoittamiseeni, oppien samalla mestareilta.

Ensimmäinen askel

Tänään oli pitkä päivä. Olimme juhlimassa ystäväni syntymäpäiviä ja nyt kello on vähän yli yksitoista illalla. Olen melko väsynyt ja ripsivärit on vielä päässä, mutta vaatteet ovat sentään jo sänkykelpoiset.
Eilen otin ensiaskeleeni kohti päämäärääni. Kyllä kannattaa tehdä jotain konkreettista. Kun saa jotain aikaiseksi, joka voi edistää omaa unelmaa, tulee sellainen määrätietoisuus, että minä voin toteuttaa tämän! Tai jos ei ihan puhuta toteuttamisesta, niin ainakin saa hyvän tunteen siitä, että todella tekee asioiden eteen jotain - yrittää.

Hain siis YLElle kanavakonsultiksi. Tämä voi tuntua vähän kaukaahaetulta henkilölle, joka aikoo kirjailijaksi, mutta suunnitelmissani on tosiaan aloittaa matkani pyrkimällä opiskelemaan journalistiikkaa. En ole varma, kuinka suosittu tuo ala on ja millaiset ovat omat mahdollisuuteni päästä opiskelemaan, mutta tämä jopi voisi parantaa mahdollisuuksiani. ..kenties?
Ja mitä tässä turhia analysoimaan. Siis kanavakonsultiksi YLElle - onko siistimpää juttua!?

YLE2 tosiaan haki parin kuukauden ajan 25 - reilu kolmikymppisiä kanavakonsulteiksi. Heidän tehtävänään on tulla mukaan kehittämään kanavan ulosantia. Homma vie pari päivää kuukaudessa ja haku loppui eilen, sunnuntaina 11.8. Huomasin mainoksen televisiosta ja avasin koneen mahdollisimman nopeasti, etten unohtaisi osoitetta jonne hakijoiden suositeltiin menevän. (sain samalla päivitettyä kivasti ansioluettelon.)
Tämä koko homma tapahtui niin nopealla sykkeellä, että en ole ihan varma edes, millä aikataululla minun pitäisi kuulla hakijoiden valinnasta tai haastattelusta yms. mutta kaipa kaikki selviää.

Vaikka olen tosissani haaveeni kanssa, se ei tarkoita sitä, että stressaisin turhia kaikista yksityiskohdista. Uskon siihen, että harva päämäärä on vaivan arvoinen, jos ei nauti matkasta. Ja meikäläinen meinaa nauttia!
Tämä oli muutenkin todella hauskaa. Harvoin teen mitään näin nopealla temmolla: näin mainoksen ja päivän ajan säädeltyäni lähetin hakemuksen. Jos hyvin käy, opin samalla luottamaan siihenkin enemmän, että voin ottaa vastaan suurempiakin haasteita elämässäni. Tämä on minulle jo aika iso juttu, sillä jos minut valitaan, se tarkoittaa vastuuta suuresta yleisöstä ja suurista rahoista puhumattakaan siitä maineesta, jonka voin joko saavuttaa tai menettää niissä piireissä, mihin haluan tulevaisuudessa pyrkiä. ...onkohan tämä viisasta pelotella itseäni tällä tavalla..?

No, ehkä selviän. Mutta niistä haasteista jatkaakseni: olen tosiaan hieman sellainen ihminen, että en aina anna itselleni riittävästi "credittiä", eli arvostusta siitä mihin kykenen. Ja tämä vaikuttaa siihen, että joitain asioita jää tekemättä, koska yksinkertaisesti pupu menee pöksyyn ja mieleni täyttää epäilys siitä, selviäisinkö.
Olen selaillut nettiä aika paljon viimepäivinä ja vastaan tuli eräs teksti. En nyt muista, millä sivulla, mutta siinä oli joku suurmies (tai nainen), joka on sanonut seuraavaa: "Pahin virhe ihmisen elämässä on olla tekemättä virheitä." Melko syvällistä, mutta näen siinä sellaisen kultaisen ajatuksen, että ihminen oppii kokemuksesta. Ei välttämättä niin, että ihminen oppii olemaan tekemättä virheitä, mutta kun möhlää riittävästi, oppii olemaan pelkäämättä virheiden tekoa. Itse olen aina hyvin tarkka ja tunnustan, että pälkään virheitä suunnattomasti. Ja tämä pelko rajoittaa paljon. Siksi haluan tehdä tästä yhden suuren osan lopullista tavoitettani: opin olemaan pelkäämättä virheitä.

Olen melko tyytyväinen ensimmäiseen askeleeseeni. Oikeastaan tämä on hieman innostanut minua kokeilemaan jotain muutakin uskaliasta elämässäni... katsotaan mitä keksisin seuraavaksi. Tsemppiä kaikille unelmoitsijoille! Tämä haaveilija lähtee nyt nukkumaan.

Vaatii rohkeutta tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa

Tämä on aika jännittävä hetki. Kun kirjoittaa omista aikeistaan ja heittää ne nettiin koko maailman nähtäväksi, tulee sellainen olo, että nyt minun täytyy todella sitoutua tähän. (Olisihan se vähän noloa, kuuluttaa koko maailmalle, että nyt alan tavoitella tätä ja tätä ja sitten vain lipsuisi tavoitteissaan ja aikaa kuluu.)

Mutta toisaalta jo se, että uskaltaa ottaa aloittavan askeleen siitä huolimatta, että kynnys on netin vuoksi suurempi, pitäisi olla itsessään tyytyväisyyden aihe. Jos uskaltaa ottaa aloittamisen riskin pitäisi olla tyytyväinen. Moni ei edes aloita.

Haaveilua

Oma haaveeni on, että olen joku päivä kirjailija. Olen haaveillut kirjoittamisesta jo vaikka kuinka kauan. Äitini on todellinen "kirjafriikki": mitä tahansa hänelle antaa eteen, hän lukee sen ja vielä ennätysajassa, eikä koskaan saa kirjoista tarpeekseen. Itse olen saattanut saada geenin tai pari, sillä rakkauteni kirjoja kohtaan on kieltämätön. Kaupungilla kävellessäni huomaan kaupoista lähinnä divarit ja antikvariaatit ja joka kaupunkiin matkustaessani, pyrin selvittämään missä on kirjasto, jos minulla on tiedossa aikaa.

Yksi syy, miksi rakastan asua Tampereella (sen lisäksi, että tämä on todella kaunis kaupunki) on se, että täällä on upea kirjasto. Tampereen pääkirjastossa on valtava valikoima ja loistavat puitteet viettää vaikka koko päivä! Erilaisia tapahtumia, pöytiä, kahvio, pianohuoneet... Suosittelen. ;)

Erityinen rakkaus minulla on lastensatuihin. Erilaiset tarinat, kirjojen kuvitus ja niistä ajan kanssa tulleet näytelmät, elokuvat, äänikirjat ja vaikka mitkä vievät mukanaan tällaisen 25-vuotiaankin. Rakastan satumaailmoja, seikkailuja ja erilaisia tapahtumia, jotka päätyvät onnelliseen loppuun, kunhan lukijalla on ensin ollut aikaa löytää suosikkihahmonsa, samaistua tarinan henkilöihin ja jäädä koukkuun itse kokonaisuuteen.

Olen kouluttautunut nuorisotyön puolelle ja minulla on koulutustani melko hyvin vastaava työkin, mutta nyt haluan alkaa tehdä sitä, mille sydämeni sykkii eniten. Viime aikoina minua on kiinnostanut erityisesti media, joten olen laatinut etenemissuunnitelman sen pohjalta:
Haen yliopistoon opiskelemaan journalistiikkaa, jossa saan samalla harjoitettua tekstien käsittelyä ja tuottamista. Pääsen samalla perille enemmän tästä maailmasta sen ajankohtaisine tapahtumineen, harjoitan tiedonhakutaitojani ja haen ideoita eri tarinoille.
Samalla pyrin kirjoittamaan vapaa-aikanani niin paljon kuin pystyn. Osallistun myös mahdollisimman moniin eri kirjoituskilpailuihin, kehittääkseni itseäni ja sadakseni realistista kuvaa omasta tasostani.

Minulla ei ole kirjallisuusalan koulutusta, ei edes pieniä kursseja, vaikka pidinkin lukion äidinkielen opetuksesta suunnattomasti. Ensimmäinen tavoitteeni on siis päästä opiskelemaan journalistiikkaa. Yritän tehdä vertailua eri yliopistojen tarjonnan kesken ja päättää, mihin haluan/minun kannattaa hakea. Yritän myös selvittää, voinko tehdä hakua odotellessa jotain, mikä lisää mahdollisuuksiani päästä sisään hakuprosessin alkaessa.

Voisin sanoa itsestäni sen verran, että olen tyyppinä hieman tuuliviiri. Innostun nopeasti ja innostuessani jostain uudesta, edellinen innostus alkaa helposti laantua. Pyrin olemaan tunnollinen, mutta... Välillä myös jänistän joitain juttuja viimetingassa. Mieleni tekisi tehdä jotain suurta, mutta sitten se jää tekemättä, kun rohkeus pettää. Mutta nyt hitsi, teen kyllä kaikkeni, että asiat eivät jäisi tekemättä uskalluksen vuoksi.

Nyt vain jännittämään, miten käy ja mitä löydän...